Matkalla tuntemattomaan
Junavaunu keinui kevyesti, ja öinen Ranska vilahteli ikkunan takana mustina peltoina ja etäisinä valojen sirpaleina. Julia istui mukavalla nahkapenkillä, siemaili hitaasti punaviiniä ja antoi katseensa vaeltaa vaunun halki.
Hän oli yksin – tai niin hän oli kuvitellut.
Kunnes hän huomasi hänet.
Mies istui vinosti häntä vastapäätä, tumma t-paita tiukasti vartalonsa yllä, hiukan avonainen kaulus paljastaen aavistuksen hänen rintakehäänsä. Hänellä oli sotkuiset hiukset ja kulmikas leuka, ja kun hän nosti katseensa, Julia tunsi vatsassaan viiltävän tunteen.
Mies hymyili – hidas, itsevarma hymy, joka sai Julian puristamaan reisensä yhteen.
“Yksin matkalla?” mies kysyi matalalla, käheällä äänellä.
Julia nyökkäsi, juoden viimeiset pisarat lasistaan.
“Sinäkin?” hän kysyi takaisin.
Mies nyökkäsi. “Mutta en välttämättä enää.”
Junavaunu oli lähes tyhjä, vain muutama nukkuva matkustaja siellä täällä. Välillä vaunu narisi kiskoja vasten, ja Julia tunsi sen rytmin vatsanpohjassaan.
Mies siirtyi lähemmäs.
Hänen polvensa hipaisivat toisiaan.
“Sinua ei haittaa?” hän kysyi matalasti.
Julia katsoi häntä suoraan silmiin. “Ehkä pidän siitä.”
Mies hymyili.
Sitten, kuin lukien Julian ajatukset, hän liu’utti kätensä pöydän alle. Hänen sormensa hipaisivat kevyesti Julian reittä, ja vaikka kosketus oli ohikiitävä, se poltti hänen ihoaan kuin sähköisku.
Julia pidätti hengitystään, mutta hän ei vetäytynyt.
Miehen käsi liikkui ylemmäs, hitaasti, tarkoituksellisesti. Hän nosti sormenpäänsä juuri tarpeeksi Julian mekon alle, missä paljas iho odotti.
Junavaunun pehmeä keinahtelu sai kosketuksen tuntumaan entistä intensiivisemmältä.
“Sinun täytyy vain sanoa, jos haluat minun lopettavan,” mies kuiskasi hänen korvaansa.
Mutta Julia ei halunnut.
Hän sulki silmänsä, nojautui lähemmäs, ja hänen hengityksensä kiihtyi, kun miehen sormet liukuivat helman alle ja löysivät tiensä hänen salaisuuteensa.
Juna kiisi pimeyden halki, ja heidän hengityksensä sekoittuivat toisiinsa.
Tässä hetkessä he eivät olleet enää tuntemattomia.
